Taidetoimikuntauudistuksesta voi tulla tosi hyvä

Teemu Mäki kertoo näkemyksiään taidetoimikuntauudistuksesta ja tarjoaa kymmenen ehdotusta mallin parantamiseen.

Taidetoimikuntauudistus on käynnissä. Uskon, että tulos on vähintäänkin hyvä. Jos taiteilijajärjestöt antavat hyvää palautetta nyt rakenteilla olevasta mallista, siitä voi tulla vielä parempi.

Uudistuksen myötä sana taidetoimikunta poistuu käytöstä todennäköisesti kokonaan. Käynnissä on muitakin uudistuksia: Taiteen edistämiskeskus ja Kavi, eli Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, ollaan yhdistämässä uudeksi asiantuntijavirastoksi. Nämä muutokset voivat kuulostaa suurilta ja uhkaavilta, mutta ei niitä pidä pelätä. Sen sijaan on hyvä aktiivisesti seurata muutosprosessia ja pyrkiä osallistumaan siihen, jotta tulos olisi mahdollisimman hyvä. Paljon on vielä päättämättä, joten vielä ehtii vaikuttamaan.

Uusi rakenne: pankki, paneelit ja valtion taidetoimikunta

Uusi rakenne tulee perustumaan kolmeen elementtiin: 1) asiantuntijapankki, 2) arviointipaneeli, 3) Taide- ja kulttuurineuvosto.

Asiantuntijapankkiin kerätään pari sataa pätevää asiantuntijaa, muun muassa taiteilijoita. Tähän asti taiteilijajärjestöt ja muut vastaavat ovat saaneet ehdottaa henkilöitä taidetoimikuntiin, mutta jatkossa ehdotamme henkilöitä asiantuntijapankkiin.

Jatkossa kuka tahansa voi myös itse ehdottaa itseään asiantuntijapankkiin. Tämä on kauhistuttanut niitä, jotka ovat ajatelleet, että ”Täähän tarkoittaa sitä, että kuka vaan voi jatkossa päästä päättämään apurahoista!” Huoli on kuitenkin turha, sillä jotta ketään vakavissaan harkittaisiin asiantuntijapankkiin, on hänen tietenkin pystyttävä uskottavasti osoittamaan pätevyytensä. Ja voihan olla, että tätä kautta asiantuntijapankkiin löytyy sellaisia päteviä henkilöitä, joita järjestöt eivät vain tunne tai ole tulleet ajatelleeksi ehdokkaita pohtiessaan. Muutos ei sitä paitsi ole kovin iso, sillä nykyinen käytäntöhän on, että kenttää kyllä kuullaan laajasti — eli kymmenille eri järjestöille lähetetään pyyntö ehdottaa henkilöitä taidetoimikuntiin — mutta Taideneuvosto pidättää itsellään oikeuden nimittää toimikuntiin ketä haluaa. Myös sellaisia henkilöitä, joita yksikään taiteilijajärjestö ei ole ehdottanut. Hyvä muistaa sekin, että nykyisessä järjestelmässä ministeriö muodostaa Taideneuvoston järjestöjä kuulematta — ja neuvostolla todellakin on periaatteessa vapaat kädet nimittää taidetoimikunnat.

Tulevassa mallissa varsinainen asiantuntijatyö, vertaisarviointi, tehdään arviointipaneeleissa, joihin sopivat henkilöt kutsutaan asiantuntijapankista. Paneelit siis tekevät työn, jota taidetoimikunnat ovat tehneet tähän asti, eli siivilöivät apurahan hakijoiden joukosta apurahan saajat.

Lopullisen päätöksen apurahan saajista tulee kuitenkin tekemään Taide- ja kulttuurineuvosto.

Tämäkin on herättänyt epäluuloisen kysymyksen: ”Tarkoittaako tämä sitä, että paneelit käyvät suurella vaivalla hakemuspinon läpi, mutta neuvosto voi sen jälkeen jyrätä paneelien päätökset ja antaa apurahoja loppujen lopuksi kelle huvittaa? Ja vaikkei se niin tekisi, niin koko systeemi kuulostaa kovin byrokraattiselta.”

Tämäkin huoli on turha, sillä uuden mallin mukaisella Taide- ja kulttuurineuvostolla ei tule olemaan valtaa puuttua yksittäisten hakemusten laatuarviointiin. Neuvosto ei siis tule muuttamaan paneelien päätöksiä yksilötasolla sanomalla, että ”ei mitään apurahaa Pentille, vaan tietenkin Pertille, sillä onhan Pertti selvästi parempi taiteilija”. Sen sijaan neuvosto voi puuttua rakenteellisiin epäkohtiin ja todeta vaikkapa, että paneelit ovat antaneet liian vähän apurahoja vaikkapa ulkomaalaistaustaisille taiteilijoille tai pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuville taiteilijoille, ja siksi on tehtävä korjausliike.

MITEN PANEELI EROAA TOIMIKUNNASTA?

Mikä tässä oikeasti muuttuu, muuta kuin se, että ammattilaisten järjestöt eivät jatkossa ehdota henkilöitä vertaisarviointia tekeviin työryhmiin (nykyiset taidetoimikunnat, tulevaisuudessa paneelit) suoraan, vaan asiantuntijapankin kautta?

Yksi muutos on se, että paneelijärjestelmä on joustavampi kuin taidetoimikuntajärjestelmä. Taidealakohtaisia taidetoimikuntia on ollut vakiomäärä, kuten myös alueellisia taidetoimikuntia. Niiden tilalle tulevien paneeleiden määrää ja toimeksiantoa sen sijaan voidaan ketterästi muuttaa. Joillekin tästä herää huoli oman taiteenlajin tulevaisuudesta, varsinkin kun alustavien suunnitelmien mukaan paneeleita tulee olemaan vähemmän kuin nykyisiä toimikuntia. Siksi jotkut taiteilijat sanovat: ”Mitäs jos meidän lajilla ei ole enää omaa toimikuntaa, tai siis paneelia, tai mitäs jos me jäädään heittopussiksi paneelien väliin?” Huoli on mielestäni turha. Käytännössä esimerkiksi kirjallisuudella ja visuaalisilla taiteilla on varmasti omat paneelinsa jatkossakin, mutta uudessa mallissa esimerkiksi sarjakuvan, performanssitaiteen ja muiden vastaavien alojen paikkaa paneelien kirjossa voidaan joustavasti säätää. Se on mielestäni tämäntyyppisten, eli pienten tai monitaiteellisten tai uusien taidemuotojen etu.

On hyvä myös muistaa, ettei ”oma taidetoimikunta” ole mikään tae hyvästä rahoituksesta. Paljon olennaisempaa on se, minkä verran hakupaine otetaan huomioon, kun rahoitusta jaetaan eri taidemuotojen kesken, ja miten asiantuntijatyötä tehdään taidetoimikuntien ja paneelien sisällä. Ja siinä asiassa taidetoimikuntien tai paneelien määrällä ja nimillä ei ole välttämättä mitään merkitystä.

Yksi uuden mallin parhaita puolia on se, että jääviydestä aiheutuvat ongelmat katoavat tai ainakin vähenevät. Nykyään iso ongelma on se, että kun toimikunnan jäsen joutuu jääväämään itsensä, jos hakijoissa on hänen lähipiiriinsä kuuluvia henkilöitä, ei hänen tilalleen tule ketään, sillä toimikuntien jäsenillä ei ole varahenkilöitä. Paneelit tulevat toimimaan tässä suhteessa paremmin: jos joku paneelin jäsen on jäävi, hänen tilalleen voidaan kutsua asiantuntijapankista korvaaja.

Ymmärtääkseni uusi malli mahdollistaa myös vaikkapa sen tyyppiset teemahaut, joita Koneen säätiö on käyttänyt, eli sen, että taidealakohtaisten hakujen rinnalla on lisäksi myös johonkin sisällölliseen teemaan ankkuroituja hakuja, jotka ovat auki kaikille taidemuodoille.

LISÄÄNTYYKÖ VIRKAHENKILÖIDEN VALTA?

Ratkaisevan tärkeää uudessakin mallissa tietysti on, kuka valitsee asiantuntijat pankkiin ja kuka poimii heitä sieltä paneeleihin. Asiantuntijapankin tulee täyttämään Taike, tai siis Taiken jälkeinen, uusi asiantuntijavirasto. Todennäköisesti virasto tulee myös päättämään paneelien koostumuksesta.

Tämä on herättänyt epäluuloa, sillä nykyisten taidetoimikuntien kokoonpanostahan päättää Taideneuvosto, jonka jäsenistä tällä hetkellä puolet on taiteilijoita. Uudistuksen myötä virkahenkilöiden valta siis näyttää lisääntyvän. Muutos ei silti mielestäni heikennä vertaisarviointia, vaan paremminkin vähentää mielivallan riskiä. Eihän nykyinen, kahdeksanjäseninen Taideneuvostokaan omin käsin taidetoimikuntia koosta, vaan luottaa suurelta osin virkahenkilöiden tekemään esityöhön.

Tuleva rakenne on mielestäni sitä paitsi nykyistä turvallisempi, sillä taidetoimikuntajärjestelmän yksi riski on ollut se, että ministeriö voi nimittää millaisen Taideneuvoston tahansa, kolmen vuoden välein, eikä sen ole pakko neuvostoa muodostaessaan lainkaan kuunnella taidealan järjestöjä. Tämä tarkoittaa, että tällä hetkellä kulttuuriministeri — tai laajemmin ottaen, ministeriön johtoporras — voi halutessaan nimittää sellaisen Taideneuvoston, jolla olisi intoa koostaa vaikkapa kirjallisuustoimikunta niin, että sinne kutsuttaisiin viiden liikevaihdoltaan suurimman kustantajan edustajat ja viisi eniten myyvää suomalaista kirjailijaa. Nykyinen kulttuuriministeri Sari Multala ei tietenkään semmoista suunnittele, mutta teoreettisesti joku toinen, joskus tulevaisuudessa, voisi haluta toimia juuri noin. Siksi minusta taiteiden kannalta on turvallisempaa, että tulevan asiantuntijapankin ja myös paneeleiden koostumuksesta päättävät virkahenkilöt. Se pitää taiderahoituksen paremmin turvassa poliittiselta ohjaukselta. Suomessa on ollut tapana uskoa, että eihän täällä semmoista voisi tapahtua, että sitähän pidettäisiin aivan naurettavana ja törkeänä, jos joku poliitikko tai puolue edes yrittäisi määräillä taiteilijoita tai ohjata taidetta haluamaansa suuntaan rahoitusta säätämällä. Tosiasia kuitenkin on, että se on mahdollista myös täällä. Riski on ehkä pieni, mutta todellinen, joten kaikki keinot, joilla sitä voidaan pienentää, ovat arvokkaita.

MITEN UUTTA MALLIA VOISI VIELÄ PARANTAA?

Tässä ehdotuksiani taidetoimikuntauudistukseen:

1. Olisi hyvä, että kunkin taidealan keskeisimmät taiteilijajärjestöt voisivat suoraan nimetä tietyn määrän henkilöitä asiantuntijapankkiin. Tämä vähentäisi turhaa työtä sekä järjestöissä että virastossa. Kullekin järjestölle pitäisi vain kertoa, montako henkilöä järjestö saa pankkiin laittaa. Jos asiantuntijapankissa on 200 henkilöä, voisi vaikkapa puolet heistä olla keskeisimpien järjestöjen suoraan nimeämiä, loput virasto voisi kutsua pankkiin itse tai poimia pienempien järjestöjen ja muiden yhteisöjen ehdottamista henkilöistä — tai niiden yksityishenkilöiden joukosta, jotka ovat itse ilmoittaneet olevansa käytettävissä. Nykyinen malli teettää paljon turhaa työtä, kun kymmenet järjestöt ensin miettivät, ketä he haluaisivat ehdottaa ja taivuttelevat ison joukon asiantuntijoita olemaan käytettävissä, mutta loppujen lopuksi vain muutama heistä valitaan toimikuntiin. Myös virastossa joudutaan tekemään iso työ, kun käydään läpi valtava joukko ehdokkaita. Parempi olisi, jos uudessa järjestelmässä luotettaisiin ainakin keskeisimpien järjestöjen kykyyn suoraan nimetä päteviä asiantuntijoita.

2. Olisi hyvä, että jokaisen arviointipaneelin henkilöistä vähintään puolet valittaisiin niiden ihmisten joukosta, joita keskeisimmät taiteilijajärjestöt ovat asiantuntijapankkiin laittaneet. Jonkun korvissa tämä voi kuulostaa järjestöjen ylivallalta, mutta mielestäni asia on päinvastoin: varmin tapa saada vertaisarviointiin päteviä ihmisiä on kuunnella alan ammattilaisten järjestöjä. Suomessa tähän voi luottaa erityisen hyvin, sillä täällä järjestäytyneisyysaste on äärimmäisen korkea, eikä millään taidealalla ole montaa keskenään kilpailevaa liittoa. Paras malli olisi se, jossa tämä periaate kirjattaisiin peräti lakiin: ”Vähintään puolet taidealojen apurahapäätöksiin osallistuvista henkilöistä pitää olla keskeisimpien taiteilijajärjestöjen nimeämiä henkilöitä.” Sen lisäksi tarvittaisiin valtioneuvoston asetus, joka listaisi, mitkä kulloinkin ovat keskeisimmät taiteilijajärjestöt, eli jos vaikkapa Suomen Taiteilijaseuran rinnalle ilmaantuu joskus tulevaisuudessa jokin toinen ja parempi järjestö, sille voitaisiin ilman lakimuutosta antaa ”keskeisimmän järjestön” status kuvataiteen alalla.

3. Olisi hyvä, että pätevät henkilöt voisivat olla asiantuntijapankissa pitkään, vaikkapa neljä tai viisi vuotta kerrallaan ja sen jälkeen vielä toiset neljä tai viisi vuotta, jos heitä hyvinä pidetään.

4. On tärkeää, että asiantuntijapankkiin valittu henkilö voi myös kieltäytyä tulemasta paneeliin, jos hänellä jonakin vuonna on sellainen tilanne, että hän haluaa itse hakea apurahaa paneeleilta. Ilman tätä mahdollisuutta asiantuntijapankkiin saadaan vain erityisen hyväosaisia taiteilijoita ja muita taiteen ammattilaisia, eli sellaisia, joilla on vakituinen työ, pitkä apuraha tai muuten hyvät tulot. Kun nykyäänkin on vaikea saada päteviä asiantuntijoita suostumaan taidetoimikuntatyöhön kahdeksi vuodeksi kerrallaan, koska he eivät sinä aikana voi itse hakea apurahaa, tulee olemaan vielä vaikeampaa saada heitä värvättyä samaan hommaan peräti neljäksi vuodeksi kerrallaan — paitsi jos heillä on mahdollisuus pitkän kautensa aikana myös välillä kieltäytyä vertaisarviointityöstä.

5. Olisi hyvä vaihtaa paneelien koostumusta mahdollisimman usein, mieluiten vuosittain. Arviointi olisi moniäänisempää, jos arvioitsijat vaihtuisivat joka vuosi. Hakijoiden kannalta olisi myös lohdullista, kun he tietäisivät, että vaikka tänä vuonna ei tärppäisikään, niin ensi vuonna on uusi mahdollisuus ja uudet arvioitsijat — tai ainakin eri henkilöt kuin tänä vuonna.

Taikessa on tietääkseni ollut vallalla päinvastainen näkemys, eli siellä on koettu, että taidetoimikuntien nykyiset kaksivuotiskaudet ovat turhan lyhyitä, että liian usein joudutaan rekrytoimaan uusia vertaisarvioitsijoita ja toimikuntien jäsenillä menee eka vuosi opetteluun ja sen jälkeen heillä onkin jo viimeinen vuosi menossa. Minusta nämä ongelmat ratkeavat ennen kaikkea sillä, että asiantuntijapankkiin valitaan henkilöitä pitkäksi ajaksi kerrallaan, ja sillä että vertaisarviointiprosessit kehitetään sellaisiksi, että pätevä asiantuntija voi heti tehdä työtään tehokkaasti — ilman mitään vuoden kestävää haparointia ja opettelua. Kun esimerkiksi Koneen Säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto vaihtavat arvioitsijoita joka vuosi, ilman mitään kitkaa, niin miksi sama ei onnistuisi valtion apurahajärjestelmässä?

Jos arvioitsijat vaihtuisivat joka vuosi, olisi siitä myös se kallisarvoinen hyöty, että arviointityöhön olisi silloin paljon helpompi saada päteviä henkilöitä. Kuten edellä ehdotin, olisi hyvä, että asiantuntijapankkiin värvätty henkilö voisi välillä kieltäytyä paneeliin menemisestä, mutta jos aina paneeliin mennessään joutuisi tekemään arviointityötä monivuotisen jakson, olisi asiantuntijapankkiin vaikeampi löytää päteviä henkilöitä kuin nykyään. Jos arviointityötä sen sijaan voisi tehdä vuoden kerrallaan, kynnys tulla pankkiin moneksikin vuodeksi olisi matala.

Käytännössä ehdottamani malli tarkoittaisi sitä, että joku pätevä henkilö voisi olla asiantuntijapankissa jopa kahdeksan tai kymmenen vuotta putkeen, mutta hänet ehkä poimittaisiin pankista paneeliin sinä aikana vain kolme kertaa, aina vuodeksi kerrallaan — ja muina vuosina hän voisi itsekin vapaasti hakea apurahaa. Tämä olisi kaikkien etu.

Muunnelma tästä mallista olisi se, jossa virasto voisi nimittää henkilöitä paneeleihin eri pituisiksi jaksoiksi. Joku tulisi paneeliin vaikkapa kolmeksi vuodeksi ja joku toinen vain yhdeksi vuodeksi. Tämä sekamalli on mielestäni myös hyvä vaihtoehto. Sen ikävä puoli on se, että se vähentäisi päätöksenteon moniäänisyyttä, mutta toisaalta se tekisi päätöksenteosta pitkäjänteisempää ja antaisi mahdollisuuden käyttää erityisen hyväksi koettua arvioitsijaa enemmän kuin yhden vuoden kerrallaan. Vielä eräs muunnelma tästä olisi malli, jossa paneelit nimettäisiin joka vuosi uudestaan, mutta osa paneelin jäsenistä voitaisiin nimetä jatkokaudelle, eli koko paneelia ei olisi joka vuosi pakko vaihtaa.

6. Arviointipaneelien työtapaa olisi hyvä virtaviivaistaa. Nykyiset taidetoimikunnathan toimivat niin, että koko toimikunta lukee kaikki hakemukset ja sitten keskustellaan. Jos hakemuksia on aivan tolkuton pino, niin sitten tästä periaatteesta joustetaan ja pino sekä toimikunta jaetaan vaikkapa kahtia. Mielestäni ei ole tarpeen edes tavoitella sitä, että mahdollisimman moni arvioitsija lukee samat hakemukset. Sen sijaan hakemuspino voitaisiin hyvin jakaa vaikkapa niin, että jos kuusihenkisen paneelin pitää arvioida 600 hakemusta, niin kukin paneelin jäsenistä saa niistä luettavakseen vain 100 ja jaettavakseen tietyn määrän rahaa. Tai paneeli jakautuu kaksihenkisiin tiimeihin, jotka lukevat 200 hakemusta ja jakavat tietyn määrän rahaa.

Joku voi tietysti sanoa, että arviointi ei ole kovin moniäänistä, jos kullakin hakemuksella on vain yksi tai kaksi lukijaa. Minusta moniäänisyys on kuitenkin parempi toteuttaa vaihtamalla arvioitsijoita vuosittain, kuin laittamalla arvioitsijat lukemaan uuvuttavan suuri määrä hakemuksia. Miksi? Koska kun iso raati lukee koko hakemuspinon ja yrittää sen jälkeen yhdessä päättää kenelle rahoitusta annetaan, tulos tuppaa olemaan sarja kompromisseja, jossa voimakkaasti mielipiteitä jakavat hakemukset hylätään, vaikka käytettäisiin kuinka nokkelaa pisteytyssysteemiä. Silloin monimuotoisuus kärsii ja rohkeimmat taiteelliset innovaatiot jäävät tukea vaille.

7. On parempi, että tulevaisuudessa ministeriö — ei valtioneuvosto — nimittää Taide- ja kulttuurineuvoston (siis sen, joka tulee ottamaan nykyisen Taideneuvoston paikan), sillä näin suoran poliittisen ohjauksen riski jää pienemmäksi. Tästäkin on käyty julkista keskustelua, joten otan siihenkin tässä kantaa.

8. Vertaisarviointimenettelyä olisi hyvä laajentaa nykyisestä koskemaan muutakin kulttuuripoliittista päätöksentekoa. On hyvä, että uudistetaan taidetoimikuntarakennetta, mutta Taiken kauttahan kulkee vain noin 40 miljoonan osuus valtion 450 miljoonan kulttuuribudjetista. Vertaisarviointia olisi hyvää alkaa soveltamaan nykyistä enemmän myös nykyisen Taiken ulkopuolella. Sen voisi tehdä yksinkertaisesti vaikkapa niin, että Opetus- ja Kulttuuriministeriö alkaisi käyttää asiantuntijapankkiin värvättyjä henkilöitä muuhunkin työhön kuin taiteilija-apurahahakemusten vertaisarviointiin. Asiantuntijapankissa olevia henkilöitä kannattaa ajatella arvokkaana pääomana, jota kannattaa hyödyntää käyttämällä heidän asiantuntemustaan mahdollisimman paljon sinä aikana, kun he pankissa ovat. Asiantuntijatyöstä pitää toki myös maksaa kohtuullinen korvaus, mutta se on toinen juttu, eikä suoraan liity taidetoimikuntauudistukseen. Joka tapauksessa valtion kannalta asiantuntijapankki on erittäin kustannustehokas työkalu, sillä asiantuntijapankissa oleville henkilöillehän maksetaan vain silloin kun heidän asiantuntijuuttaan käytetään. Muun ajan he ovat ”valmiustilassa” ilmaiseksi.

9. Hakupaineen merkitys rahanjaossa olisi hyvä olla nykyistä suurempi — ja ministeriön pitäisi perustella rahoituksen jakautuminen eri taidemuotojen kesken nykyistä paremmin silloin kun jako ei seuraa vain hakupainetta, taiteilijamääriä ja yleisömääriä. Hakupaineen seuraaminen on objektiivisin tapa seurata oikeudenmukaisuuden toteutumista eri taidelajien kesken rahanjaossa. Tämänhetkinen tilanne on se, että visuaalisissa taiteissa joka 12. hakija saa apurahan ja kuvataiteessa joka 13. hakija saa. Kaikkia taidelajeja tarkastellessa joka 8. hakija saa apurahan. Miksi on näin?

En silti tarkoita, että hakupaineen pitäisi olla ainoa tapa perustella rahoituksen jakautumista eri taidemuotojen kesken. Jos jonkin taidemuodon hakemuspinossa on paljon harrastelijoiden tekemiä hakemuksia, joissa teosnäytteet ovat taiteelliselta laadultaan heikkoja, ja jonkin toisen taidemuodon hakemuspinossa ei ole harrastelijoiden lähettämiä hakemuksia juuri lainkaan, on hyvä, että tämä vaikuttaa myöntöprosenttiin.

Kehtaan sanoa ääneen senkin, että jotkut taidemuodot voivat jonakin hetkenä olla toisia taidemuotoja tärkeämpiä kansallisesti. Siksi esimerkiksi globalisoituvassa maailmassa voi olla perusteltua tukea erityisen paljon suomenkielistä taidetta. Toisaalta yhtä lailla voi olla perusteltua investoida keskivertoa enemmän vaikkapa kielivähemmistöjen tai muiden vähemmistöjen tekemään tai vähemmistöille suunnattuun taiteeseen, sen sijaan että seurattaisiin vain hakupainetta ja pyrittäisiin pitämään myöntöprosentti kaikissa taidemuodoissa samana.

Lähtökohdaksi olisi silti hyvä ottaa se, että hakupainetta seurataan ja rahoitusta jaetaan eri taidemuodoille tasapuolisesti niin, että hyväksyttyjen hakemusten osuus kaikista hakemuksista on sama kaikissa taidemuodoissa. Se on oikeudenmukaista. Ja sitten kun on syytä poiketa tästä, eli nostaa tai laskea myöntöprosenttia jossain taidemuodossa tai luoda erityisiä lisärahoituksen muotoja joillekin taidemuodoille, niin se pitää pystyä järkevästi perustelemaan. Ei poikkeusten ja erityistapausten järkevä perustelu kovin vaikeaa ole, kuten kirjastoapurahoista ja näyttöapurahoista näkyy, mutta se pitää tehdä avoimesti.

Rahoituslinjauksista olisi hyvä pystyä avoimesti keskustelemaan ilman että se koetaan sodanjulistukseksi. Nykyinen tilanne ei tässä suhteessa ole kovin hyvä, sillä sekä Taiken kautta tuleva rahoitus että varsinkin ministeriön myöntämä muu rahoitus jakautuu eri taidemuotojen kesken hyvin epätasaisesti — taiteilijamääriin ja yleisömääriin verrattuna — eikä ministeriö avoimesti ja selkeästi kerro, millä logiikalla siellä rahahanoja väännellään.

10. Taikella — ja sen seuraajalla — olisi hyvä olla nykyistä vapaammat kädet tehdä rahoituspäätöksiä.

Ministeriöllä on tietenkin täysi valta päättää, miten valtion kulttuuribudjettia käytetään, mutta nykyisessä järjestelmässä ministeriö suurelta osin päättää myös siitä, miten Taiteen edistämiskeskuksen kautta kulkeva rahoitus jakautuu eri taidemuotojen kesken. Ministeriö siis ”korvamerkitsee” rahasäkit ennen kuin antaa Taiken tehtäväksi niiden jakamisen taiteilijoille ja taidealan yhteisöille. Tämä ei ole hyvä käytäntö, vaan haitallista mikromanagerointia.

Minusta ministeriön olisi hyvä nykyistä enemmän luottaa oman asiantuntijavirastonsa pätevyyteen ja antaa Taiken — ja Taiken seuraajan, eli uuden asiantuntijaviraston — päättää miten viraston kautta kulkeva rahoitus jakaantuu eri taidemuotojen kesken. Apurahoja jakava virasto on paljon ministeriön johtoa lähempänä taidekenttää, ja virasto myös tarkasti seuraa jakamansa rahoituksen vaikutusta taidekenttään ja yhteiskuntaan. Siksi virastolla olisi hyvä olla paljon nykyistä vapaammat kädet päättää jakamansa rahapotin käytöstä ja kohdistamisesta.

Nykyisessä järjestelmässä useimmat taiderahoitusta, myös Taiken kautta kulkevaa taiderahoitusta, koskevat isot päätökset tehdään ministeriössä sellaisella tasolla, joka on taidekentälle yhtä etäinen ja autoritäärisen oloinen kuin Vatikaani katolisille. Jos rakennetta muutettaisiin edes Taiken osalta niin, että asiantuntijavirastolla olisi nykyistä vapaammat kädet päättää viraston kautta kulkevan rahoituksen käytöstä, taiteilijoiden ja järjestöjen olisi helpompi halutessaan saada vastauksia rahoitusta koskeviin periaatteisiin ja linjauksiin. Sitä keskustelua ei kannata pelätä, vaan lisätä. Se olisi kaikkien etu.

Lapualla, 17.6.2024,

Teemu Mäki

Kuvataiteilija, kirjailija, ohjaaja, tutkija

Suomen Taiteilijaseuran hallituksen puheenjohtaja